Voisiko vakituisessa työssä oleva olla työelämän nomadi?

Ekaluokkalainen totesi eräänä päivänä, että hän aikoo isona tehdä töitä siten, että hän tekee vuoden töitä ja sitten reissaa vuoden Kanariansaarilla ja Balilla. Mikäs siinä sitten, totesimme me vanhemmat.

Mutta mistä tuo poikanen oli tuollaisen ajatuksen keksinyt? Matkailemme koko perhe lomilla sekä koti- että ulkomailla, mutta vakitöissämme ei tuota vuoden välein taukoa ole kyllä ollut ainakaan tuon kuopuksen syntymän jälkeen. Samalla mietitytti, miksei minulla ole ollut tuollaisia haaveita lapsena?

Minusta piti tulla tuon ikäisenä kennelin omistaja tai rallikuski. Sittemmin haaveet vaihtuivat ”tavallisemmiksi”. Opiskelemaan mennessä 90-luvun alkupuolella oli sitäpaitsi pelko takaraivossa, ettei saa ikinä töitä laman takia. Ensimmäisen vakinaisen työpaikan sain kuitenkin jo ennen valmistumistani. Oli ehkä tuuria ja 2000-luvun alussa alkoi jo työelämäkin vetää.

Työelämän nomadit

Lapsen haave työstä ja elämästä on varsin järkevä ja eräänlaista työelämän nomadiutta. Ehkä hän itseasiassa tekee töitä myös siellä lomaillessaan? Ja lomailee ollessaan Suomessa ”töissä” tai missä hänen kotinsa nyt mahtaa ollakaan? Hän ehkä opiskelee useampaa alaa siten, että niitä voi sujuvasti vaihdella välillä. Joku osaamisalue saattaa pysyä mukana koko ajan, toinen hiipua pikkuhiljaa, kun se ei vain enää sovi käsillä olevaan tehtävään ja/tai omaan kiinnostukseen.

Nomadeiksi sanottiin muuten alun perin ihmisiä, jotka eivät asettuneet vakituiseen asuinpaikkaan, vaan kiersivät esimerkiksi laiduntavien eläinten mukana. Nykyajan nomadit reissaavat ympäri maapalloa, asuen muutaman viikon, kuukauden tai maksimissaan vuoden yhdessä paikassa, tehden ehkä etätöitä tai muita pätkätöitä ja jatkaen taas matkaansa.

Työelämän nomadi -käsite on mainittu muutamassa löytämässäni artikkelissa. Heidän määritellään olevan esimerkiksi työn perässä siirtyviä rakennusmiehiä, konsultteja, yrittäjiä ja mm. freelancereina töitä tekevien. Heillä elanto on usein oman markkinointikyvyn ja osaamisen varassa, eikä tuo elämäntyyli ole aina itse valittua, vaan pakon sanelemaa ja epävarmuutta aiheuttavaa.

Entisajan nomadit eivät tainneet kiertää vain yksin tai kaksin eläinlauman mukana. Nomadius saattoi olla perheen tai pienen yhteisön elämäntapa. Nykyään harvemmin ainakaan perhettä suurempi ”lauma” lähtee kiertolaiseksi.

Voisiko vakituisessa työssä oleva keski-ikäinen sitten olla työelämän nomadi?

Nightwishin Tuomas Holopainen ilmoitti bändin pitävän vähintään puolentoista vuoden tauon keikkailuissa. Tällöin kukin bändin jäsen tehnee ns. omiaan. Joku saattaa lomailla, toinen tehdä toista työtä, Floor Jansen hoitaa tulevaa lastaan.  Kun tällaisia uutisia lukee, tulee mieleen, että miksipä moista tapaa tehdä töitä ei voisi tehdä ”tavisammateissa” olevakin?

Kuinka monelta löytyy kuitenkaan uskallusta lähteä moiseen, jos taustalla on vakinainen työ- tai virkasuhde? Aika harvalta, veikkaan. Säännöllisesti napsahtava palkka on kiva asia, jos siihen on tottunut ja sellaiseen tilaan on päässyt.

Elämänkaaressa tai elämänkulussa, jota käsittelin myös edellisessä blogipostauksessani, noin 40 ikävuoden tienoilla alkaa miettiä, mitä oikeasti tekisi (työ)elämällään. Tähän viittasi Etelä-Suomen Sanomissa Kaisa Hako tragikoomisessa kolumnissaan ”Tätä kolumnia ei suositella alle 35-vuotiaille”. Huomatettakoon myös, että esimerkiksi Nightwishin Tuomas Holopainen on 39 -vuotias... Luova tauko musiikin tekoon ja muuhun elämään on siis tarpeen?

Jos kerta tiedetään, että keski-iän kynnyksellä oleva hyvin todennäköisesti tulee miettimään elämänkulkuaan, niin miksei "tavis"työelämässä voisi tukea tätä aktiivisemmin? Entä jos rohkaistaisiin ihmisiä lähtemään erilaisiin määräaikaisiin pesteihin (esimerkiksi puoli vuotta tai vuosi) mihin vain henkilön haluamaan työhön ja siihen olisi lakisääteinen lupa, ts. kuten vanhempain-, hoito- tai opintovapailla eli lakisääteinen työvapaa?

Tällöin lähtijän tilalle ei tarvitsisi palkata vuorotteluvapaasäädöksien mukaisesti tiettyjä kriteereitä täyttävää, vaan paikka olisi vapaasti työnantajan täytettävissä ja lähtijä palaisi siihen sovittuna aikana. Ja jos ei palaisi, niin sitten työ/virkasuhde olisi tietenkin päättynyt. Tässä tapauksessa voitaisiin sopia vastoin muita lakisääteisiä vapaita, että takaisin ei ole sitten tulemista ennen kuin sovittu työvapaa oikeasti loppuu. Työ/virkavapaita saatetaan jossakin antaa nytkin muuhun työhön mennessä, mutta asenne siihen ei näkemykseni mukaan ole julkisella eikä yksityisellä mitenkään suopea.

”Työvapaakäytännöllä” väittäisin olevan kuitenkin sekä työnantajan että työtekijän kannalta positiivisia seikkoja. Ensinnäkin siinä voisi koetella, että olisiko ”kokeilutyö” sellainen, että sitä voisi tehdä lopputyöuransa ja lähteä hakemaan sen kaltaista työtä muutoinkin. Jos taas ei, niin todennäköisesti takaisin tulisi motivoitunut ihminen, joka olisi löytänyt uudestaan varsinaisen työnsä työnimun. Nyt tilanne on tietyllä tavalla nurinkurinen, kun osalla ihmisistä ei ole työtä lainkaan ja osa saattaa nääntyä tai olla tympääntynyt työhönsä.

Miksei siis helpoteta tällaista työelämän nomadiutta? Ja entäpä jos kokonainen hallinnon asiantuntijaporukka, sairaalan osasto tms. työryhmä tai tiimi lähtisi kimpassa työelämän kiertolaiseksi kuten entisajan laidunmaita kiertävät nomadit tai vaikkapa nykyajan rakennusmiehet?

Kuka lähtisi mukaan, voisin koettaa?