Matka voimauttavan valokuvan parissa

Voimauttava valokuvaus työyhteisön kehittämisessä -koulutukseni päättyi viikko sitten. Matka jatkui yhteensä reilun vuoden ajan. Hieno matka se olikin!

Tuntuu kuitenkin siltä, että olisin voinut saada matkasta irti vieläkin enemmän, jos olisin todella jaksanut panostaa prosessien tuotoksiin. Prosessit itsessään olivat mahtavia, enkä ikinä olisi uskonut saavani tästä näin paljon eväitä itselleni. Mutta jäikö minulta dokumentointi puolitiehen? Osittain syynä oli se, että ainakin omasta mielestäni hienot ideat kaatuivat osaamisen puutteeseen. Olin innoissani tekemässä digitaalista tarinaa, mutta tuntui siltä, ettei tehdyillä ohjelmistoilla saanut tehtyä kaikilla laitteilla luettavaa tarinaa ilman sen liittämistä esimerkiksi YouTubeen.

Minun piti itse asiassa kirjoittaa blogiteksti siitä, miten asioita päättyy ja asioita alkaa. Olen siis lopettanut asioita ja aloittanut taas uusia kivoja asioita. Minulle tuli kuitenkin tarve vetää yhteen voimauttavan valokuvan matkani.

Alku

Kaikki alkoi kuvasta, joka on kulkenut matkassa ja ajatuksissani koko ajan. Siinä olen mummolani pihassa ihan ensimmäisen koulupäiväni illalla. Päälläni on mekko ja toisessa kädessäni upouusi aapinen ja toisen käsivarteni välissä roikkuu koirani Tiibetinspanieli Zibe. Kurssilla meidän piti siis valita kuva, joka jollain tavalla kuvaa itseä ja on voimaannuttava. Kuvasta minulle tuli mieleen heti se, että tuosta alkoi minun varsinainen ”oppimisurani”. Lisäksi siihen liittyy rakkauteni luontoon, eläimiin, lukemiseen. Hymyilen. Mummolakin on tärkeä eli sekin sopi valintaani.

Lähipäivillä esittelin kuvan parilleni, jonka kanssa kuljinkin sitten tätä vuottani läpi. Kuvaa esitellessä rupesin itkemään. Voimaannuttava, iloinen kuva ei ollutkaan vain iloa. Muistin nimittäin, miksi olin mummolassa koulupäivän jälkeen, eikä se ollut vain iloa. Syytä minulle ei silloin kerrottu, mutta jälkikäteen olen kuullut, että silloin menetin syntymättömän pikkuveljen. Kuva on kuitenkin voimaannuttava. Minä olen siinä oppimisen äärellä, olen tärkeä vanhemmilleni ja kaikesta selviää.  

Kuvissa on uskomaton voima ja jokainen voi valita kuvan, joka on itselle merkityksellinen ja voimauttava. Joskus yllättävällä tavallakin!

Ensimmäinen kuvausmatka parin kanssa

Seuraava merkittävä asia koulutuksessani oli yhteinen kuvausmatkamme parini kanssa. Jännitti vietävästi, mitä niistä kuvista tulee. Kuvista tuli kertakaikkisen mahtavia ja ehkä hienointa oli se, että opettelin katsomaan itseäni. Toisin sanoen, otin itsestäni myös selfieitä. Oman itsen katsomista ja selfieiden ottoa pidetään jotenkin pinnallisena ja itsekkäänä. Näin minä ainakin ajattelin.

Nyt totean vain, että höpöhöpö. Jos et pysty katsomaan itseäsi, niin itsetuntemusta kannattaisi kasvattaa ja itseään siedättää. Miksi suotta olla epävarma, kun tietää olevansa ihana? Minusta on mahtavaa katsella facebook-kavereiden selfieitä edes profiileista. On kiva, kun ihmiset myös päivittävät niitä aika ajoin. Kuvissa näen, kuinka jokainen haluaa ilmentää kuvassa jotain itselle tärkeää ja merkityksekästä puolta itsestään -tai sitten vain ihan sitä hauskaa hetkeä. Ja minusta se on niin mahtavaa ja niin voimaannuttavaa!

Projektit työkaverin ja tunneperheen henkilön kanssa

Kuvien kautta tuleekin muistuteltua ja muistettua, kuinka tärkeitä toiset ovat itselle. Koulutuksessa meidän piti tehdä kuvausprojektit jonkun ”tunneperheeseen” kuuluvan kanssa ja työyhteisöön kuuluvan henkilön kanssa. Projektit osuivat kohdallani enemmän kuin paikalleen. Opin tuntemaan työkaveriani tavalla, jolla en olisi millään muulla tavoin voinut oppia hänen maailmaansa. Projekti oli tärkeä -molemmin puolin.

Toisen session tein puolisoni kanssa. Tämäkin prosessi oli tärkeä, mutta olisin voinut viedä sitä mielestäni vielä pidemmälle. Arki vain jotenkin tappaa hyvät aatokset? Toisaalta katsellessani hänestä keräämiäni kuvia voin vain todeta, että kuvia katsellessa tulee hyvä ja lämmin olo. Hän on aina minun rakkaani. Se vain on niin!

Työyhteisöprojekti

Kevättalven ja kevään aikana tein työyhteisössäni viimeistä projektia eli voimauttava valokuvaus työyhteisön kehittämisessä. Meillä oli mahtava aloitus! Jokainen toi kuvia itsestään ja kävimme porukassa nämä kuvat läpi. 

Tehtäväksiantona oli, että kuvat ilmentäisivät jotenkin nykyminää tai olisivat ehkä muuten merkityksellisiä itselle. Nauroimme ihan hirveästi -ja toisaalta taas itkimme. Oli liikuttava huomata, millaisia toiset ovat ja toisaalta sekin, että välit ovat niin läheiset, ettei mitään hirmuisen suuria yllätyksiä välttämättä tullut.

Innostuksen huumassa sovimme myös, että voisimme jokainen kerätä kuvia joko liittyen menneisyydestä tähän päivään tai sitten tästä päivästä tulevaan. Tässä vaiheessa minun olisi ehkä kannattanut kannustaa työkavereitani vielä enemmän etsimään kuvia, mutta kun tuntui, ettei halua liikaa vaivaa heille…

Jokaisesta otettiin kuitenkin valokuvia työssä. Ja kuvia katsellessa tuli niin lämmin olo. Työkaverini ovat persoonia ja minulle niin tärkeitä, vaikken ole ollut tässä työpaikassani vielä vuottakaan!

Kuvien katselua juhlistimme työporukan kanssa kuohuvin juomin, mansikoin, viinirypälein ja chilisuklaalla.

Viimeinen kuvausmatka parini kanssa

Toiseksi viimeisen koulutuskerran valokuvausreissumme kuvat oli jännittävä saada! Ensimmäisellä kuvauskerralla halusin olla hillitty, hallittu, vähän laitettukin ja toivoin kuvissa näkyvän jotain Audrey Hepburn -henkistä. 

Nyt homma lähti niin sanotusti lapasesta. Olin kuvitellut, että haluan jotain kuninkaallista teemaa, mutta loppupelissä minulla oli mielessäni vain keijut, enkelit ja muut kauniit metsänhenkiolennot. Sellaisina myös kuvissa esiinnyin. Kuvat toivat hyvää mieltä! Oli myös ihana kuulla kurssilla toisten palautteita siitä, että näytän tavallaan kuuluvan luontoon jopa vaaleanpunavalkeana "haltijanakin".

Koko voimauttavan valokuvauksen prosessini oli vapauttavaa. Reilu vuosi sitten työnohjaajakoulutuksen viimeisillä kerroilla totesin vielä, että en pidä leikkimisestä, enkä ihmisten ”lääppimisestä” harjoitteissa eli halaamiset ja hieromiset eivät vain ole minun juttuni. Eivät ne ole ehkä vieläkään, mutta jotain leikillisyyttä ja uskallusta elämään on tullut.