Mielenmaisemia

Meri ja lämmin, paljas kallio

Siinä on kaksi ihanaa asiaa, jotka rauhoittavat, joita ei voi ohittaa noin vain ja jotka kuuluvat sielunmaisemaani. Ymmärrän hyvin Muumipappaa. Majakkasaarella merelle tuijottelu nyt vain rauhoittaa. Muumipappa ja meri -kirjaa näytetään analysoivan yksinäisyyden ja Muumipapan turhautumisen kautta, mutta minusta se on yksinkertaisesti ylistys kallioille ja merille. Eikös Tove Jansson ollut itsekin ison osan vuodesta Pellingissä Klovharun luodolla?



Minä ihastuin mereen ja lämpimiin, paljaisiin kallioihin vasta aikuisena, koska olen sisämaassa kasvanut. Sain olla mieheni mukana hänen harrastuksessaan ja toisinaan tuo harrastus vei minutkin esimerkiksi Pellinkiin, Inkooseen ja Utöseen. Yövyimme teltoissa ja päivät saatoin makoilla melkein tulikuumilla kallioilla ihan yksikseni muiden sukeltaessa meren syvyyksissä. Tunne oli niin mahtava, että tulen hyvälle päälle jo sitä ajatellessa saati kun pääsen sitä kokemaan.




Viime viikolla tulimme aurinkoiselta lomaltamme ja siellä sain taas kokea tuota merta, lämpöä ja kallioita. Sillä tunteella jaksaa kesään, vaikka flunssan tyngän sainkin heti Suomeen tultuamme.




Tunnustelen jo mielessäni kesäkallioita. Sen koloissa saattaa olla vettä, johon varpaat eksyvät, jos kalliolle asettuu vatsalleen makaamaan. Kolon vesikin on lämmintä. Meri heittää välillä tyrskyistään pieniä, suolaisia, viileämpiä pisaroita päälle. Aallot ovat kuitenkin lempeitä. Mukana on hyvä kirja, muistiinpanovälineet ja juotavaa. Aikaa on, mutta kalliolla ei välttämättä jaksa olla ainakaan samassa asennossa kauaa. Tulee kuuma. Mutta se ei haittaa, sillä merta ja lämpöisiä kallioita ei tarvitse aina edes kokea. Ne antavat jo ajatuksena rauhaa.

Arvoitukselliset portaikot ja ikkunat

Minne nuo portaat voisivat viedä ja mitä ikkunasta näkyä? Luinkohan lapsena liikaa kirjoja, joissa portaat johtivat jonnekin uuteen maailmaan ja ikkunasta avautui näkymä, jota siellä ei kuvitellut olevankaan? Vai kurkistaako ikkunasta joku vieras, outo ihminen vai onko muukalainen edes ihminen?




Joka tapauksessa nähdessäni erikoiset portaat tai kauniin ikkunan, haluaisin ottaa niistä kuvan. Minulla taitaa ollakin paljon kuvia näistä aiheista… Kun meri ja lämmin kallio rauhoittavat, portaikot ja ikkunat ovat taas uteliaisuuden herättäjiä. Ovathan ne kauniitakin, mutta ennen kaikkea ne ovat matka jonnekin. Ehkä tuntemattomaan? Tekee mieli tutkia ja tuijotella niitä. Yleensä mieli alkaa harhailla ja kehitellä tarinaa, kuka on kulkenut portaita, minne hän on ollut matkalla ja minne ne vievät?




Ikkunasta saattaa tuijottaa kalpeakasvoinen nuori rouva, joka on minun parikymppisenä hautausmaalla työskennellessäni kehittelemäni hahmo, Mariam von Zitting. Sukunimen nappasin hautakivestä ja mielessäni tuo vaalea, haamuna vaeltava Mariam saattoi kurkistella kirkon kauniista ikkunoista ja huokailla mennessään.


Pimeät, valaistut polut


Kolmas puoleensa vetävä maisema on valaistu pimeys. Tällöin ollaan tietyllä tavalla näkymättömiä ja näkyviä, nähdään vain se, mikä sattuu osumaan valoon. Pimeydestä ei tiedä, mitä siellä on. Valot saattavat antaa siitä pieniä viitteitä varjoina. Ainakin ne valaisevat sitä reittiä, mitä haluaa kulkea? 




Pimeydessä voi myös vain istua ja katsella valossa kulkijoita. Miettiä taas, minne he ovat menossa, keitä he ovat. Minne olen itse menossa? Mitä minä pelkään ja tarvitseeko minun edes pelätä? Pimeys väistyy, kun sitä valaisee. Pimeydessä on salaperäisyyttä ja arvoituksia, joita ei välttämättä ikinä kohtaa, eikä saa ratkaistua. Silti ne ovat siellä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Last season: työaika tuloksen mittarina

Mitä sanoisit nykyminällesi?

Periksiantamattomuus - mallia Saara Aallosta