Heinämörköjen aikaan

On ollut hieno, tapahtumarikas kesä. Tänä kesänä en kehittänyt itseäni mitenkään suunnitelmallisesti eli en osallistunut kursseille, en tehnyt esseitä, en siis kerta kaikkiaan opiskellut mitään toukokuun lopun jälkeen, kun voimauttava valokuvaus työyhteisön kehittämisessä -projektini päättyi. Jos olisin ollut reipas, olisin tehnyt partionjohtajakurssin raportin, mutta ei! En ole ollut sillä tavalla reipas. Sen vuoksi en ole kirjoittanut blogiaakaan sitten kesäkuun lopun.

Kesällä olen ihan vain elänyt ja ollut menossa, vaikkei minulla ollut kuin kolme viikkoa kesälomaa. Ja tehnyt asioita, joita ei ikinä ennen tai en ainakaan aikuisena.

Uusina asioina heinä-elokuussa olen mm. kellunut/uinut uimarenkaalla kynä suussa pieneen saareen etsimään geokätköä. Se löytyi ja siitä tuli ensimmäinen saarikätköni! Geokätköilyn kautta olen tutustunut ylipäänsä moneen uuteen paikkaan siellä täällä Suomea eli jos elämä tuntuu junnaavan samaa rataa, niin kätköily on oiva keino laajentaa omaa horisonttiaan -niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti. Puissa ja kallioillakin saa halutessaan kiipeillä.

Heinäkuun puolivälissä olimme Tallinnassa yön yli reissulla ja söimme Leib Resto ja Aed -ravintolassa. En nyt halvaksi ratkaisuksi sanoisi, mutta kyllä oli hyvää! Maittavaa oli myös tarjolla ollut olut. Leib Resto ja Aedissa en ollut ennen käynyt. Enkä myöskään Viru-hotellissa olevassa KGB-vakoilumuseossa -mielenkiintoista!

Heinäkuun lopulla tulin Vuokatista Katinkullasta muuta perhettä aiemmin pois junalla. Junamatkallani tarkoitukseni oli kirjoittaa esimerkiksi blogikirjoitus tai tehdä jotain muuta ”kehittävää”, mutta ei nyt vain iskenyt reippauskohtaus silloinkaan. Kuvailinkin matkalla ystävän ehdotuksesta tylsyyttä torjuakseni asemat, joilla pysähdyimme. Matkan alkupään asemista tosin jäi kuvaamatta kolme ja loppupäästä kaksi viimeisintä…

Koulujen alkua edeltävänä viikonloppuna olimme telttaretkellä Inkoossa Perseidejä tiirailemassa. Oli hienoa maata kalliolla ja yrittää bongailla tähdenlentoja. Niitä näkyi yhteensä kuusi, minä näin vain yhden. Samaisena viikonloppuna kävimme myös Raumalla Kylmäpihlajan majakalla. Voisin hyvin ryhtyä vaikkapa majakanvartijaksi Muumipapan lailla…

Arki on kuitenkin iskenyt

Viime ja tällä viikolla arki on jotenkin iskenyt lujilla. Turpiin on tuntunut tulevan. Kuopuksella koulun aloitus on ottanut koville, meillä aikuisilla on ollut enempi vähempi työ- tai muita omia menoja, jotka on pitänyt vain hoitaa. Esikoinen on ollut flunssassa.

Lisäksi on vaivannut kesän jälkeinen (vaikkei kesä mielestäni lopukaan ennen kuin lokakuun viimeinen päivä!) eksistentiaaliahdistus ja ”mikä minusta tulee isona” -pohdinta. Ärsyttää, koska kaikki on ihan hyvin, mutta en tunnu pystyvän jäämään nauttimaan siitä hyvästä, mitä on.

Toisaalta sitä lopullista rauhaa, tyyneyttä, jatkuvaa onnea ja hyvää henkistä tasapainoa ei taida oikeastaan olla. Elämä kun ei vain ole stabiilia. Jos vielä luonteenlaatu on sellainen, että normaali tila on ennemminkin muutoksessa ja liminaalitilassa olemista kuin tasaista olemista, niin vähän haastavaahan se ”rauhan” etsintä on.

Ehkä minun (ja varmaan monen muunkin) pitäisi rakentaa se oma onnensa vuoristoradasta. Se on sitten tätä, mitä etsin. Joskus hetkellisesti löydän jotain pysähtymisen arvoista, mutta sitten taas mennään! Tämä on minun onneani, vaikka välillä tämäkin väsyttää.

Tähän liittyen olen pohtinut Erno Salmelan esitystä (hän oli puhumassa elokuussa olleessa Lappeenranta seminaarissa, jonka aiheen oli ”Digisaatio -haaste kuntatyölle"), jossa hän kysyi, oletko kokeilija vai suunnittelija? Eli katsotko vaikkapa hyllyä rakentaessa ensin, mitä materiaaleja ja työkaluja löytyy ennestään ja sitten alat rakentaa. Etkä välttämättä edes tiedä, mitä lopputuloksesta tulee. Vai oletko suunnittelija, joka tekee ensin suunnitelman ja hankkii materiaalit ja työkalut tietäen, mitä lopputuloksena on.

Minä taidan tehdä aika usein asioita kokeilijan tavoin. Salmelan mukaan tämä ei suinkaan ole roiskimista, vaan siinä tarvitaan analyyttisyytta ja systemaattisuutta. Suunnitelma ikään kuin rakentuu matkan varrella eli se on inkrementaalista. Suunnitelmallisuus voi tässä tavassa toimia olla jopa suurempi kuin ns. vesiputousmallissa, jossa tiedetään, mitä tuleman pitää. Rakennan tuota ”mikä minusta tulee isona” -pohdintaani kokeilijana. Ehkä sen takia tuo eksistentiaaliahdistus iskee ja on päivitettävä, mitä ”materiaaleja ja työkaluja” minulla nyt on omalla ammatillisella ja ehkä elämän urallanikin. Suunta saattaa olla selvä, mutta lopputulosta ei vielä tiedä, eikä ehkä tiedä ikinä?

Toisaalta hetkittäin on tullut ajateltua, että tätä elämistä pitäisi peilata siihen, että lapsilla olisi hyvä elämä ja tulevaisuus. Eikä pelkästään omalla jälkikasvulla, vaan ylipäänsä lapsilla. Tämä ajatus syntyi kuunnellessa Sannin ”2080-luvulla” -biisiä. Minähän olisin silloin 107-vuotias eli kasvan varmaankin heinää! Tuntuu niin kauhean hassulta, että ihmisen elämä on pisimmilläänkin hirveän lyhyt ja toisaalta niin pitkä. Miten sitä sattuu olemaan elossa juuri tässä ajassa? Miksen elänyt sata vuotta sitten tai syntyisi vaikka nyt? 

Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen syntynyt juuri silloin kuin satuin syntymään. Oli nimittäin niin nostalgista käydä 80-luku -näyttelyssä Kiuruveden kotiseutumuseossa.

Siellä oli myös heiniä seipäillä. Keskimmäinen lapsista kysyi heinäseipäitä nähdessään, että ”mitäs heinämörköjä nuo ovat?” Osasin vastata :-) Ja kyllä, 80-luvusta on niin lyhyt aika, mutta kuitenkin niin pitkä!