Työelämän asiantuntija

Tarvitsen moneen ”vois olla kiva tehdä, mutta…” - tekemiseeni sosiaalista painetta ja/tai kokemusta siitä, että teen jotain hyvää. Minua motivoivat välillä myös ns. papukaijamerkit. Jos saa ”tarran” kirjaan, niin tiedän ”suorittaneeni” jotakin. Sosiaalinen paine tai sosiaalipsykologisena terminä ryhmäpaine ei tässä tapauksessa ole missään nimessä negatiivista. Ryhmäpaineellahan tarkoitetaan yksinkertaistettuna sitä, että toimit ja käyttäydyt ryhmän arvojen ja odotusten mukaisesti. Näissä ”kiva tehdä, mutta…” - tekemisissä ryhmäpaineen hyväksikäyttö on mahtava keino saada itsestään irti jotain, mitä muutoin ihan vain viitsimättömyyttään ei jaksa tehdä. Geokätköillä bongailtua Hyvänä esimerkkinä on työmatkapyöräily. Matkaa kotoa töihin ei ole suorinta tietä kuin noin seitsemän kilometriä. Ei todellakaan paha juttu! Sitten tuli mieleen se mutta. Monelta pitäisi herätä, pitääkö ottaa suihkukamat töihin? Nuorin lapsista pitää vielä kesäkuun ajan saada vietyä hoitopaikkaa

Luova laiskuus on ollut minulle tietynlainen slogan jo pidemmän aikaa. Pohdin sitä ja luovuutta maaliskuussa blogikirjoituksessani "Millainen ilmiö luovuus on?" . Ajatukset luovuuden ympärillä liittyvät vahvasti kirjoittamisen opintojeni luovan kirjoittamisen opintojaksoon.  Jos totean olevani luovasti laiska, ihmiset yleensä hörähtävät. Tutummat sanovat, että ethän sinä ole laiska ja tuntemattomammat tuntuvat ajattelevan, että ”laiska akka, ei saa siis mitään aikaiseksi”. Luova laiskuuden asenne on kuitenkin auttanut minua toteuttamaan monta asiaa elämässäni tehokkaasti ja tietenkin luovasti. Juha T. Hakala (2013) on käsitellyt luovan laiskuuden käsitettä kirjassaan ”Luova laiskuus - Anna ideoille siivet” . Yksinkertaistettuna luovaa laiskuutta tarvitaan, koska luovuus vaatii rauhaa, aikaa kypsytellä ideoita. Hakalan mukaan luovuus tarvitsee myös turvallisuutta (vrt. Maslowin tarvehierarkia). Kun ihminen joutuu miettimään, onko hänellä työtä ja samalla vaikkap

Meri ja lämmin, paljas kallio Siinä on kaksi ihanaa asiaa, jotka rauhoittavat, joita ei voi ohittaa noin vain ja jotka kuuluvat sielunmaisemaani. Ymmärrän hyvin Muumipappaa. Majakkasaarella merelle tuijottelu nyt vain rauhoittaa. Muumipappa ja meri -kirjaa näytetään analysoivan yksinäisyyden ja Muumipapan turhautumisen kautta, mutta minusta se on yksinkertaisesti ylistys kallioille ja merille. Eikös Tove Jansson ollut itsekin ison osan vuodesta Pellingissä Klovharun luodolla? Minä ihastuin mereen ja lämpimiin, paljaisiin kallioihin vasta aikuisena, koska olen sisämaassa kasvanut. Sain olla mieheni mukana hänen harrastuksessaan ja toisinaan tuo harrastus vei minutkin esimerkiksi Pellinkiin, Inkooseen ja Utöseen. Yövyimme teltoissa ja päivät saatoin makoilla melkein tulikuumilla kallioilla ihan yksikseni muiden sukeltaessa meren syvyyksissä. Tunne oli niin mahtava, että tulen hyvälle päälle jo sitä ajatellessa saati kun pääsen sitä kokemaan. Viime viikolla tulimme a

Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka ei saa mitään ns. ilmaiseksi. Jos jotain haluaa, se on ostettava omilla rahoilla, jotka on saatu työtä tekemällä (siis aikuisena, lapsena kävin ihan vanhempienkin lompakolla, vaikka taisin kyllä olla 13-vuotias, kun olin ensimmäisen kerran ns. kesätöissä). Onneen ei kannata luottaa. Asenteeni takia en ole osallistunutkaan mihinkään kilpailuihin, joissa on arvontaa. En kyllä ole osallistunut sellaisiinkaan kilpailuihin, joissa pitäisi näyttää kykynsä. Kun ainahan on kuitenkin minua parempia ja en minä nyt kuitenkaan ehdi, jaksa, osaa... Ala-asteella voitin yhdessä kilpailussa lusikan. Nimittäin kirjoituskilpailussa, jossa tulin kolmanneksi. Ne kaksi muuta olivat minua vuotta ylemmällä luokalla. Ja taloustietokilpailussa pärjäsin, samaten sain joskus stipendejä ja hymypatsaan. Mutta niihinkin on tarvinnut tehdä jotain, pelkkä onni ei ehkä riittänyt, vaikka sitäkin oli varmasti mukana. Aikuisena olen ajatellut, että jos odottaa onnen osuvan